Lepareluiskahdus: Monstereophonic: Theaterror vs. Demonarchy

Noin kuukauden päivät ovat kuluneet siitä, kun Lordin uusin ensimmäistä kertaa pyörähti täyden kierroksen levykeasemassani. Kuten kohdallani yleensä kesti tälläkin kertaa aika monta kuuntelua, että löysin tieni letun syvimpään olemukseen, tai kuten tässä tapauksessa; kahteen.

Pistetään faktat pöytään heti kärkeen. Monstereophonic on käytännössä kaksi eri pitkäsoittoa liimattuna yhteen. Theaterror-puoli sisältää hyvin perinteisen Lordi-lärpätyksen energisine rokkirallatuksineen, kun taas Demonarchy meloo yhtyeen ihan uusille vesille teknisen ja raskaan konseptilevyn voimin. Tästäkin syystä on ainoastaan reilua, että käsittelen puolikkaita erikseen.

Ilmiselvyydet alta pois ensin. Albumin avaava Theaterror on sitä kaikille tuttua poppiheviä, mitä Lordi on enemmän tai vähemmän tarjonnut viimeiset kaksi vuosikymmentä. Kun puhutaan jo yhtyeen kahdeksannesta pitkäsoitosta ei laadun puolesta enää tarvitse pelätä. Tarttuvat melodiat ja hulvattomat sanoitukset ovat jälleen kerran tasaisen laadukkaita ja joukosta löytyy jälleen iso pino ns. "radiohittejä", jotka muodostavat niin sitkeitä korvamatoja, ettei niistä tunnu millään pääsevän eroon.

Sinkkubiisi Hug You Hardcore on provosoivan päällekäyvä niin sanoituksiltaan, kuin riffiltäänkin, mutta levyn alkupuolen todellinen tähti on nerokkaasti nimetty avauskappale Let's Go Slaughter He-Man (I Wanna Be the Beast-Man in the Masters of the Universe). Ihanan selkeät syntikkamelodiat kantavat sanoituksiltaan yhtyeen hilpeimmän teoksen kertaheitolla Valhallaan. Theaterrorin ja sitä edeltäneen Scare Force Onen kunniaksi on ehdottomasti annettava se, kuinka huikeita levyn introkappaleet ovat olleet. Ehdottomasti suotava trendi, varsinkin jos muistelee To Beast or Not to Beastin tai vaikkapa Deadachen sekavia startteja.

Theaterror-puolen ehdottomasti paras kiskaisu on kuitenkin merkillisissä 80-luvun piirrossarjatunnelmissa rullaava Down with the Devil, joka uskomattoman tarttuvan kertosäkeen ja härskin tunnarimaisen kitarasoolon lisäksi esittelee albumikokonaisuuden ehdotonta positiivista yllätystä, nimittäin sekä Mr. Lordin, että tämän taustakuorojen huikeasti parantuneita laulumelodioita.

Nämä melodiat ovat koituneet mielestäni ongelmaksi erityisesti bändin alkuperäisen rumpalin, Kitan (Sampsa Astala) yhtyeestä poistumisen jälkeen. Astalan taustamelodiat olivat kiinteä osa Lordin muhkeaa yleissoundia ja näiden puute oli osaltaan haittaamassa To Beast or Not to Beastin tunkkaisuutta. Scare Force Onella asiaa paikoitellen paikkasivat vierailevat taustakuorot, mutta Theaterrorin (ja myöhemmin myös Demonarchyn) kohdalla parannusta on taas tapahtunut. Tämän lisäksi Mr. Lordi itse tuntuu löytäneen jostain aivan uutta virtaa laulupuuhiinsa. Miehen ääniala kuulostaa sujuvammalta ja leikittelevämmältä kuin koskaan.

Vaikka levyn pakollinen slovari Mary is Dead osoittautuu perinteiseen tapaan liian laahaavaksi herättääkseen suurempia tunteita on levyn puoliksi jakamisella se plussa, ettei keskinkertaisempia viisuja ehtinyt mukaan kovinkaan montaa. SCG-intron jälkeen heti ensimmäiset kolme viisua edustavat yhtyeen parhaimmistoa, eikä puoliskon päättävä None for Onekaan maistu lainkaan hullummalta. Perinteisen Lordin ystäville tämä puolikas tekee satavarmasti höpöä. Toisessa puolikkaassa, Demonarchyssä onkin sitten jo hieman enemmän sulateltavaa,

Yhtyeen historian alkupään albumit, kuten vuoden 2004 The Monsterican Dream ja vaikkapa aiemmin mainittu Deadache tuntuivat yhtenäisten äänimaailmojensa avulla jo vierailevan konseptialbumin rajamailla. Kesti kuitenkin yli vuosikymmen, että levy-yhtiön pitkään toivoma idea käytännössä toteutui ja Demonarchyn mukana saapuikin hurjin tyylillinen uudistus, mitä bändi on levylle asti tuottanut. Ensikuulemalta Demonarchy kuulostaa melkein thrash-metallilta ja mielessä käy väkisinkin moni suomalainen, progressiivisempi yhtye. Kuulinpa yhdeltä kollegaltani, että Stam1naksikin olisi voinut erehtyä luulemaan. Ainakin siihen asti, kunnes Mr. Lordi alkaa laulamaan. Siinä vaiheessa ei enää tarvitse soittavaa yhtyettä arvuutella.

Tämä Lordille epäominaisen raskas ote on kaikesta huolimatta raikas ja tervetullut tuulahdus. Ylimääräinen kitara ja rumpali Manan supernopea jytistely kantaa Tomi Putaansuun normaalistikin tarinavetoiset sanoitukset aivan uusiin svääreihin. Kuten konseptialbumilla kuuluukin, on tarinaan käytetty tavanomaistakin enemmän ajatusta ja jopa hieman yllättäen osoittautui juoni uskomattoman mukaansatempaavaksi vaikka tarinan loppupäästä löytyykin muutama narratiivin kannalta kyseenalainen hahmovierailu.

Musiikillisesti tarinan jokainen repäisy on puhdasta rautaa. Energinen And the Zombie Says saattaa olla teknisesti haastavin ja samalla mukaansatempaavin ralli, mitä yhtye on koskaan levyttänyt. Levyn päättävä The Night the Monsters Died on tiivistunnelmaisin ja kenties surullisin kappale, mitä Lordin kynästä on lirahtanut. Ja annan tämän lausunnon siitäkin huolimatta, että tarina kertoo neljästä yliluonnollisesta mulkerosta, jotka yrittävät oman ylivaltansa tavoittelun lisäksi joko naida toisiaan tai puukottaa selkään jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Hävyttömän klassiseen teatterinäytelmämuottiin sovitettu tarina on juuri tarpeeksi yksinkertainen mahtuakseen kuuden biisin sisälle, mutta persoonalliset hahmokonseptit riittävät tuomaan pöytään jotain uutta. Tarinan perimmäisiä opetuksia lienee lopulta kaksi: Kaikki ihmiset (ja vähemmän ihmiset) ovat lopulta aina perseestä. Tämän lisäksi kysymys "Mikäpä pahan tappaisi?" vahvistuu sataprosenttisen retoriseksi.

Vaikka vuoden 2010 kiskaisu, Babez for Breakfast pitää paikkansa kaikkien aikojen suosikki-rock-albuminani pääsee Monstereophonic: Theaterror vs. Demonarchy hyvin lähelle. Uudelle kuuntelijalle tai Lordista vuosia sitten vieraantuneelle tämä on ehdottomasti paras levy paluuta bändin pariin ajatellen. Tarjolla on sopivan puraisun verran pitkälle tuotettua tuttua ja turvallista, ja kiinnostava kiskaisu jotain raskasta ja uutta. Selkeän metallin ystäville erityisesti Demonarchy tulee olemaan positiivinen yllätys. Meille vanhoille faneille jälkimmäinen puolikas on todiste siitä, että Lordi-yhtyeen konseptissa on jäljellä loputtomasti paukkuja tuleville vuosille.